Lahja lapselle - Collegepaita ja pipo

Kummipojan synttäreitä vietettiin viikonloppuna. Olin päättänyt jo aikaa sitten, että ompelen lahjaksi pojalle uuden hupparin. Kaavojahan ei löytynyt itseltäni valmiina kokoa n. 155 vaan lainasin pojan kaapista hupparin, jonka pohjalta jo vuoden alussa kaavoja piirtelin. Kankaitakaan ei tarvinnut paitaa varten ostaa, sillä paksua collegea sattui olemaan valmiina.

Hihojen ja hupun kangas puolestaan on miehen paidan kankaan lopusta. Kävipä niin kurjasti, että olin hienosti ajatellut, että oman paitani kankaasta saisi pojan paitaan sekä etu- että takakappaleen. Eihän sitä kangasta jäänyt lähellekään niin paljoa, että olisi saanut etu- ja takakappaleen aikaiseksi. Ja kaiken lisäksi en ole edes varma olisiko siitä saanut edes toista kappaletta leikattua.

Minulla kävi tuuri, kun eräs ystäväni kutsui hänen luokse ompelemaan. Kankaiden vaihtokin olisi samalla mahdollista. Sain vaihdossa paksumpaa collegea. Loistavaa. Ei siis tarvinnut kangaskaupoille lähteä. Kotona kun sovitin kankaita yhteen, riemastuin suunnattomasti. Huppari saisi sopivasti väriä juurikin tuosta vihreästä kankaasta ja tarve hienoista koristeompeluista hävisi saman tien.

Paidan ompelun kanssa meinasi tulla paniikki. Selkä lihaksen venähdys vetäisi sairaslomalle ja ompelu ei tullut pieneen mielenkään kipeän käden kanssa. Juhlapäivän aamuna sitten sain pika surautuksena paidan ommeltua kasaan, vaikka mieli ei yhtään tehnytkään ommella. Lopputuloksessakin se valitettavasti näkyi. Resorit ompelin toisella tavalla kuin yleensä. Jälkikäteen on hyvä valitella. Mutta voin kyllä paljastaa, että kyllä muuten oikeasti hävetti antaa lahjaksi sutta ja sekundaa. Onneksi kummipoika oli uuteen paitaan tyytyväinen ja vaikutti ainakin tykkäävän lahjastaan. Mutta sen opin, etten jatkossa etenkään helmaresoreiden kanssa oikaise.

Koska päivänsankareita oli kaksi, jouduin vielä jälkikäteen toimittamaan pienemmälle päivänsankarille lupaamani lahjan. Tänä talvena kun on ollut tarvetta hieman paksummalle, ajattelin lahjaksi ommella pipon paksummasta collegesta. Omasta pipostani piirtelin kaavoja ja hieman pienensin. Lopputulos sai hymyn huulille ja makeat naurut.  Olihan pienemmän päivänsankarin ilme hyvä, kun pyysin häntä tuomaan päänsä, jotta saisi lahjapipon siihen koristeeksi.

Katseli hetken pipoa ja nauraen tuumasi, ettei se hänen päähänsä sopisi. No ei se sopinut, vaikka kuinka yritettiin. Olin sitten onnistunut tekemään pipon, joka oli ihan liian pieni, mutta nukelle kuitenkin liian iso. Noh onneksi perheessä on vauva, jolle pipo varmasti päähän mahtuu. Lupasin siis ommella tilalle toisen pipon ja senkin joustavammasta materiaalista. Aina ei mene niin kuin Strömsössä, mutta ehkä hyvä niin. Pipo nimittäin pelasti paskasta viikonlopusta ison osan. Hyvät naurut parantaa mieltä kummasti.